I'm busy again. It took 1,5 months. I'm not sure if it is more or less than I expected, but I'm sure that some had their guesses ;) I no longer find it fun to go to the pool in the middle of the day, or to spend half a day reading a good novel. I want action, I want a full schedule, commitments, things to do, bzzz :D!
And that's what I have got..
Besides doing a bit of work to my 'real' employer Laurea, I have started at a new job. It's once a week, practical, hands-on work with one great reward: feeling good about doing good. I volunteer at Animal Lover's League's dog shelter. (Will blog more about this later, promise.) And greedy as I am in this way, I have also been in contact with ACRES, an animal welfare organisation similar to Animalia in Finland (+wildlife rescue), about volunteering with them. I got such nice e-mails from them I can't resist helping out!
And naturally, then there are the practical things to do, housework, sports, weekly visits to the wet market and the dog run.. and I have not forgotten about getting to know Singapore either. Today I plan to visit the Clean and Green Singapore 2010 Carnival at Hortpark, and for next week a plan has been set to visit some of the few farms Singapore has (yep, not all land on this island is built). But before that, I will attend a 'self-developing' activity and join our downstairs neighbour to a informal writing group that gets together on Saturdays to do writing exercises. So, keeping busy.. (gotta start using a calendar!)
Friday, October 30, 2009
Sunday, October 25, 2009
Celebs / Julkkikset
This news clipping is from the Straits Times (Singapore main newspaper) on Oct 14th (the day Rekku got out from the quarantine). It does not mean we are celebrities or anything, but one person at agility practice did say 'you were int he paper the other day!'
Tämä uutisartikkeli oli Straits Times:ssa (Hesaria vastaava lehti täällä Singaporessa) viime ke 14.10., päivä jona Rekku pääsi karanteenista :). Meistähän ei mitenkään julkkiksia ole tämän myötä tullut, mutta kyllä yksi ihminen agility treeneissä meidät tunnisti ja sanoi 'hei, tehän olitte lehdessä!'.
(kuvan saa suuremmaksi sitä klikkaamalla)
Se, miten me lehteen päädyttiin, meni näin: Karanteenissa henkilökunta vaan yks päivä kysyi saisiko mua haastatella kun yksi toimittaja tekee juttua karanteenista. Sanoin että tottakai ja lupasin kertoa vain hyviä asioita ;) Eihän mulla itseasiassa mitään pahaa sanottavaa karanteenilaitoksesta olisikaan, hyvää huoltahan siellä koirista pidetään. Koko karanteenin vaan olisi voinut jättää väliin..
Mun nimi taisi olla listassa ekana (haastattelivat muitakin) koska kun toimittaja soitti, me juteltiin pitkään eikä hänellä ollut vielä jutun fokus selvillä. Hän kysyi useampaan otteeseen että eikö tuontiprosessissa ollut mitään vaikeaa - ja kappas, mikä olikaan se ainoa asia pitkästä keskustelustamme joka lehteen pääsi? Muutamaa päivää myöhemmin hän soitti uudestaan ja kysyi voisiko meitä myös kuvata. Karanteenistakin kuvaukseen suostuttiin, tosin karanteenin, tai siitä vastaavan osaston, johtaja oli paikalla tarkkailemassa ja varmistamassa ettei kuvaaja tule sisätiloihin kuvaamaan. Me leikittiin ja temppuiltiin Rekun kanssa liikuntavartilla niinkuin aina, ja kuvaaja kuvasi. Kun karanteenin henkilökunta sitten Rekun lähtöpäivänä vinkkasi että juttu on lehdessä, en meinannut löytää sitä, niin piskuinen se oli. Jotenkin sillä kuvien määrällä olin odottanut isompaa kuvaa.. :D
Tämä uutisartikkeli oli Straits Times:ssa (Hesaria vastaava lehti täällä Singaporessa) viime ke 14.10., päivä jona Rekku pääsi karanteenista :). Meistähän ei mitenkään julkkiksia ole tämän myötä tullut, mutta kyllä yksi ihminen agility treeneissä meidät tunnisti ja sanoi 'hei, tehän olitte lehdessä!'.
(kuvan saa suuremmaksi sitä klikkaamalla)
Se, miten me lehteen päädyttiin, meni näin: Karanteenissa henkilökunta vaan yks päivä kysyi saisiko mua haastatella kun yksi toimittaja tekee juttua karanteenista. Sanoin että tottakai ja lupasin kertoa vain hyviä asioita ;) Eihän mulla itseasiassa mitään pahaa sanottavaa karanteenilaitoksesta olisikaan, hyvää huoltahan siellä koirista pidetään. Koko karanteenin vaan olisi voinut jättää väliin..
Mun nimi taisi olla listassa ekana (haastattelivat muitakin) koska kun toimittaja soitti, me juteltiin pitkään eikä hänellä ollut vielä jutun fokus selvillä. Hän kysyi useampaan otteeseen että eikö tuontiprosessissa ollut mitään vaikeaa - ja kappas, mikä olikaan se ainoa asia pitkästä keskustelustamme joka lehteen pääsi? Muutamaa päivää myöhemmin hän soitti uudestaan ja kysyi voisiko meitä myös kuvata. Karanteenistakin kuvaukseen suostuttiin, tosin karanteenin, tai siitä vastaavan osaston, johtaja oli paikalla tarkkailemassa ja varmistamassa ettei kuvaaja tule sisätiloihin kuvaamaan. Me leikittiin ja temppuiltiin Rekun kanssa liikuntavartilla niinkuin aina, ja kuvaaja kuvasi. Kun karanteenin henkilökunta sitten Rekun lähtöpäivänä vinkkasi että juttu on lehdessä, en meinannut löytää sitä, niin piskuinen se oli. Jotenkin sillä kuvien määrällä olin odottanut isompaa kuvaa.. :D
Thursday, October 22, 2009
feeling at home
Someone asked me earlier this week if our dog is yet feeling at home here in Singapore. I think he is getting there. In the flat he's at home, since we have all our own furniture, and outside he already knows the near neighbourhood; which corner to turn to get home, where his new good friend Urho lives and where his local shop is (I believe this is just as important to him as to me :D). Rekku is eating the same food as he has been for years, and from similar bowls as he did at the quarantine, but he is not eating very well. Today it hit me when he was again wanting to go out at about 5pm. The quarantine. 30 days of eating and going out at an exact time everyday.. that's why he has been hungry and wanting to go out 'at weird times'.
I've been also been thinking of myself. Am I feeling at home in Singapore? To me, being with my family and having things to do - things that I love to do - is the minimum. So when Rekku got home and we got into the agility practice group the minimum was filled. Having an internet connection and our own familiar furniture also helps, as does having an eco/organic store, grocery store, the body shop and a pet supplies store close by. Having great neighbours and a few good friends is a big bonus.. So yes, I can say that I feel at home here.
Today the feeling at home got a little stronger, as I visited the hairdresser's and survived. In Finland I've been going to the same excellent hairdresser for years, and the last time I lived abroad I grew my hair longer (due to bad experiences with Glaswegian hairdresser's 10 years ago), so I was seriously nervous today. I suppose the hairdresser (director of the place, I thought I ought to play it safe and ask for the highest ranking and most expensive) noticed, since the only small talk we made was about how long I have been in Singapore and is this my first time at hairdresser's. We also spoke about my hair, and when he said he has his own way of cutting hair, I remembered that being director does not necessarily mean skill in Asia as many get their jobs using their connections (i.e. who you know is more important than what you know..). But hey, my hair turned out just as it was supposed to, so all ok! :)!
I've been also been thinking of myself. Am I feeling at home in Singapore? To me, being with my family and having things to do - things that I love to do - is the minimum. So when Rekku got home and we got into the agility practice group the minimum was filled. Having an internet connection and our own familiar furniture also helps, as does having an eco/organic store, grocery store, the body shop and a pet supplies store close by. Having great neighbours and a few good friends is a big bonus.. So yes, I can say that I feel at home here.
Today the feeling at home got a little stronger, as I visited the hairdresser's and survived. In Finland I've been going to the same excellent hairdresser for years, and the last time I lived abroad I grew my hair longer (due to bad experiences with Glaswegian hairdresser's 10 years ago), so I was seriously nervous today. I suppose the hairdresser (director of the place, I thought I ought to play it safe and ask for the highest ranking and most expensive) noticed, since the only small talk we made was about how long I have been in Singapore and is this my first time at hairdresser's. We also spoke about my hair, and when he said he has his own way of cutting hair, I remembered that being director does not necessarily mean skill in Asia as many get their jobs using their connections (i.e. who you know is more important than what you know..). But hey, my hair turned out just as it was supposed to, so all ok! :)!
Saturday, October 17, 2009
Uutta ja ihmeellistä
On hauskaa, ja samalla ärsyttävää, seurata Rekun tutustumista uuteen naapurustoon. Hauskaa siksi että kuten kuvat alla kertovat, Rekku on todellinen Uuno Utelias. Ärsyttävää siksi että Rekun kanssa kävely on todella hidasta kun joka paikka pitää tutkia tarkkaan.
Eilen aamulla me käveltiin kasvitieteelliseen puutarhaan (Botanic Gardens) Rekun kanssa. Matkalla Rekku tutki Singaporen sadekuuroja varten tehtyjä sadevesiojia, jotka ovat hieman suurempia kuin Suomessa olevat..
Kun me vihdoin päästiin puistoon asti, Rekku oli valmis hieman vilvoittelemaan itseään.. tai sitten Uuno Utelias vain halusi selvittää mitä veden alla piilee ;)
Botanic Gardens:ssa on keskellä kiva terassikahvila joka on myös 'koiraystävällinen' eli sinne saa mennä koirien kanssa, ja sen kyllä huomasi - noin joka toisen pöydän luona oli myös karvaturri asiakkaana. Suosittua koiranomistajien lauantaiaamun huvia siis :) Koko kävelylle tuli matkaa yli 5km, ja vaikka se ei muuten ole matka eikä mikään, niin kun Rekku vielä vasta totuttelee ulkoiluun täällä kuumuudessa (karanteenissahan pääsi ilmastoidusta huoneesta ulos vain vartiksi kerrallaan) ja siihen nähden koiruus kyllä tsemppasi hyvin :)
Eilen aamulla me käveltiin kasvitieteelliseen puutarhaan (Botanic Gardens) Rekun kanssa. Matkalla Rekku tutki Singaporen sadekuuroja varten tehtyjä sadevesiojia, jotka ovat hieman suurempia kuin Suomessa olevat..
Kun me vihdoin päästiin puistoon asti, Rekku oli valmis hieman vilvoittelemaan itseään.. tai sitten Uuno Utelias vain halusi selvittää mitä veden alla piilee ;)
Botanic Gardens:ssa on keskellä kiva terassikahvila joka on myös 'koiraystävällinen' eli sinne saa mennä koirien kanssa, ja sen kyllä huomasi - noin joka toisen pöydän luona oli myös karvaturri asiakkaana. Suosittua koiranomistajien lauantaiaamun huvia siis :) Koko kävelylle tuli matkaa yli 5km, ja vaikka se ei muuten ole matka eikä mikään, niin kun Rekku vielä vasta totuttelee ulkoiluun täällä kuumuudessa (karanteenissahan pääsi ilmastoidusta huoneesta ulos vain vartiksi kerrallaan) ja siihen nähden koiruus kyllä tsemppasi hyvin :)
Friday, October 16, 2009
Hyvää Joulua!
Tää bloggaaminen menee kyllä nyt ihan överiksi, mutta en voi olla kirjoittamatta.. nimittäin multa meinas tippua leuka sijoiltaan kun hetki sitten kävelin Tanglin Mall:n ohi. Kauppakeskuksen pääsisäänkäynnin yläpuolella luki jättimäisessä valotaulussa "Season's Greetings". Tietääkseni se viittaa jouluun, ei seuraavana juhlittavaan Halloweeniin..
Orchard Roadin puolella kauppakeskusta oli jouluvalot kadun yllä paikoillaan, ja kaiken lisäksi kauppakeskuksen ulkopuolella oli isoja joulukoristeita ja lastenmentäviä muovisia 'jättipiparkakkutaloja'. Niiden luona olu kyllä kyltit "work in progress", eikä valotaulussakaan ollut valoja (mutta aurinko kyllä paistoikin niin ettei tarvinnutkaan olla), mutta silti.. kyllä tän täytyy olla ennätysmäisen aikainen joulunaloitus.
Ps. Kävin nappaamassa kuvalliset todisteet 17.10.:
Orchard Roadin puolella kauppakeskusta oli jouluvalot kadun yllä paikoillaan, ja kaiken lisäksi kauppakeskuksen ulkopuolella oli isoja joulukoristeita ja lastenmentäviä muovisia 'jättipiparkakkutaloja'. Niiden luona olu kyllä kyltit "work in progress", eikä valotaulussakaan ollut valoja (mutta aurinko kyllä paistoikin niin ettei tarvinnutkaan olla), mutta silti.. kyllä tän täytyy olla ennätysmäisen aikainen joulunaloitus.
Ps. Kävin nappaamassa kuvalliset todisteet 17.10.:
not-at-all-wet market
Following on from yesterdays deep (?) thoughts and anxiety over not being green enough to slow down climate change, this morning my neighbor and I set off to the local wet market instead of the air-conditioned-to-too-chilly mall and its western-style grocery store with far away imported, over packaged goods. And we walked. Well, coming back by taxi because we simply could not carry all we bought - which was not more than we need, it will all be consumed with bliss :)
Walking into the wet market (see above, it's really not wet at all, the markets are just called wet markets because the floors used to be wet with wash off water from fishmongers) it was no bliss for us animal lovers - there was this box full of toads on top of each other, barely their noses above water and certainly no room to move. I don't think they have moved anyway, they were probably panic-stricken. Who eats them? Or are only their legs used? Poor froggies, I say.
Despite of the poor start, it turned out to be a fab visit. We bought meaty bones for the dogs, fish, and lots of veggies and fruit, most of which were 'local' (i.e. from the neighboring countries) and some organic. The organic vegetables looked way better than the 'normal' ones, and now after lunch I can ad that they tasted good too :) There was hardly any difference in price, unlike at the supermarket, where most organic produce is flown in from across the world and can cost three times more than 'normal' products.
The stall holders were mostly Chinese, and not many of them spoke good English. So it was enough to get a fruit in the right kind of state of ripeness and to know how much to pay for it (not, much, the prices were generally 50% less than in the supermarket - so no wonder we needed a taxi home..), so I forgot to ask for the origin of the fish I bought and weather it had been sustainably fished. I kinda doubt it..
Although we had brought our own canvas bags (and a cooler bag), we kept getting everything separately bagged in small plastic bags (too small really to be reused as rubbish bags). Only once I refused a bag (was quick enough), so there's room for improvement for next time :D
Aah, the taste of the mangoes we bought still makes my mouth water.. A date for the next trip to the wet market has already set. Might make it a Friday tradition ;)
Walking into the wet market (see above, it's really not wet at all, the markets are just called wet markets because the floors used to be wet with wash off water from fishmongers) it was no bliss for us animal lovers - there was this box full of toads on top of each other, barely their noses above water and certainly no room to move. I don't think they have moved anyway, they were probably panic-stricken. Who eats them? Or are only their legs used? Poor froggies, I say.
Despite of the poor start, it turned out to be a fab visit. We bought meaty bones for the dogs, fish, and lots of veggies and fruit, most of which were 'local' (i.e. from the neighboring countries) and some organic. The organic vegetables looked way better than the 'normal' ones, and now after lunch I can ad that they tasted good too :) There was hardly any difference in price, unlike at the supermarket, where most organic produce is flown in from across the world and can cost three times more than 'normal' products.
The stall holders were mostly Chinese, and not many of them spoke good English. So it was enough to get a fruit in the right kind of state of ripeness and to know how much to pay for it (not, much, the prices were generally 50% less than in the supermarket - so no wonder we needed a taxi home..), so I forgot to ask for the origin of the fish I bought and weather it had been sustainably fished. I kinda doubt it..
Although we had brought our own canvas bags (and a cooler bag), we kept getting everything separately bagged in small plastic bags (too small really to be reused as rubbish bags). Only once I refused a bag (was quick enough), so there's room for improvement for next time :D
Aah, the taste of the mangoes we bought still makes my mouth water.. A date for the next trip to the wet market has already set. Might make it a Friday tradition ;)
Thursday, October 15, 2009
Climate change
Today is the Blog Action Day for climate change.
I signed up because I wanted participate in writing about something that I feel is an important and pressing issue. Now, as I think of the topic above, words, headlines and images are flying through my head and one question keeps popping up: Why doesn't the link between knowledge, awareness and action seem to work?
Until today I have not met anyone who would not have heard of climate change (small children excluded). I don't think I've met anyone who doesn't have knowledge of climate change either, but the depth and quality of knowledge varies. I have, however, met people who seem not to have reached the state of awareness yet (and I'm not including people who are aware but simply refuse to believe) and for some, the awareness is under the surface. I mean that they are aware of the reasons and consequences of climate change and how it all relates to their own life, but they do not really think about it. And certainly do not do anything about it. Not that the actively aware people do either - and many do, "as much as they can" they believe, but simply being aware of the problem is somehow not enough to act. It's like as if the impulse from brain to move the right leg forward isn't getting all the way to the leg.
And this is what continuously puzzles me. If we know about climate change, why aren't we aware of the big picture and our own role in it, and why aren't we doing anything about it? There are a million possibilities to change one's actions to more "climate friendly" ways, even if money, time, usability or other issues - sometimes even plain laziness - stand in the way.
Couple of years back, as part of my MSc studies, I designed an educational course on sustainable development for adults. The basic idea behind the course was to get participants to see the link between far-away global environmental problems, such as climate change, and their own life and the small choices they made every day, starting from the kind of breakfast to have, which soap to use in the shower, what to wear and how to get to work. I believed that by creating awareness, people would surely act. I mean if you know that micro waved porridge has a lower carbon footprint than fried bacon and eggs, thus contributing towards slowing down climate change, surely you'd choose the porridge? (better for you anyway!)
But as I think about that now, and look at my reflection against the window and question whether I myself always make the right choices and do I do enough.. and what is enough, really? What would it really take for us to make a real impact on slowing down climate change? Should I beat myself up about not doing enough, sometimes giving into the pressure from people around me, the societal and cultural ways, being busy or wanting to do something the easy way, not having to think every time making a choice between products? Or, would it only help if everyone tried a bit harder, changed even a tiny bit towards being "climate friendly"?
Some believe climate change is out of our hands, won’t make a difference what I do as it is another country to blame, or that terrible, polluting corporation. They are the ones with an impact. But corporations are made of people, and so are countries. So really, every person counts – and climate change is a global problem, so what does it matter who’s to blame more since everyone will be affected, some more, some less, and every one can do something, some more, some less? This reminds me of our housing cooperative back home. There’s only a little bit of common yard to take care of, but as some are so keen on everyone doing their equal share (which is not required, the law states it’s voluntary for all house owners) or “I won’t do anything either”, it’s come to the point that the work will have to be outsourced and everyone will have to pay extra (their equal share) for it. Another non-economic (the money invested into a common shed and tools wasted) and non-climate friendly (instead of "local people" doing the work, someone will drive to the site to carry out the work and drive back) decision made just because it mattered so much who does how much of the work. Or was there perhaps some broken links between the knowledge on the issue, awareness of the big picture and one's role in it and the action that could / should have been taken?
I signed up because I wanted participate in writing about something that I feel is an important and pressing issue. Now, as I think of the topic above, words, headlines and images are flying through my head and one question keeps popping up: Why doesn't the link between knowledge, awareness and action seem to work?
Until today I have not met anyone who would not have heard of climate change (small children excluded). I don't think I've met anyone who doesn't have knowledge of climate change either, but the depth and quality of knowledge varies. I have, however, met people who seem not to have reached the state of awareness yet (and I'm not including people who are aware but simply refuse to believe) and for some, the awareness is under the surface. I mean that they are aware of the reasons and consequences of climate change and how it all relates to their own life, but they do not really think about it. And certainly do not do anything about it. Not that the actively aware people do either - and many do, "as much as they can" they believe, but simply being aware of the problem is somehow not enough to act. It's like as if the impulse from brain to move the right leg forward isn't getting all the way to the leg.
And this is what continuously puzzles me. If we know about climate change, why aren't we aware of the big picture and our own role in it, and why aren't we doing anything about it? There are a million possibilities to change one's actions to more "climate friendly" ways, even if money, time, usability or other issues - sometimes even plain laziness - stand in the way.
Couple of years back, as part of my MSc studies, I designed an educational course on sustainable development for adults. The basic idea behind the course was to get participants to see the link between far-away global environmental problems, such as climate change, and their own life and the small choices they made every day, starting from the kind of breakfast to have, which soap to use in the shower, what to wear and how to get to work. I believed that by creating awareness, people would surely act. I mean if you know that micro waved porridge has a lower carbon footprint than fried bacon and eggs, thus contributing towards slowing down climate change, surely you'd choose the porridge? (better for you anyway!)
But as I think about that now, and look at my reflection against the window and question whether I myself always make the right choices and do I do enough.. and what is enough, really? What would it really take for us to make a real impact on slowing down climate change? Should I beat myself up about not doing enough, sometimes giving into the pressure from people around me, the societal and cultural ways, being busy or wanting to do something the easy way, not having to think every time making a choice between products? Or, would it only help if everyone tried a bit harder, changed even a tiny bit towards being "climate friendly"?
Some believe climate change is out of our hands, won’t make a difference what I do as it is another country to blame, or that terrible, polluting corporation. They are the ones with an impact. But corporations are made of people, and so are countries. So really, every person counts – and climate change is a global problem, so what does it matter who’s to blame more since everyone will be affected, some more, some less, and every one can do something, some more, some less? This reminds me of our housing cooperative back home. There’s only a little bit of common yard to take care of, but as some are so keen on everyone doing their equal share (which is not required, the law states it’s voluntary for all house owners) or “I won’t do anything either”, it’s come to the point that the work will have to be outsourced and everyone will have to pay extra (their equal share) for it. Another non-economic (the money invested into a common shed and tools wasted) and non-climate friendly (instead of "local people" doing the work, someone will drive to the site to carry out the work and drive back) decision made just because it mattered so much who does how much of the work. Or was there perhaps some broken links between the knowledge on the issue, awareness of the big picture and one's role in it and the action that could / should have been taken?
Wednesday, October 14, 2009
Rekku kotona
Vihdoin! 30 päivää karanteenia on ohi, ja tasan kk sen jälkeen kun Rekun kanssa saavuttiin Singaporeen, pääsi koira tänään kotiin karanteenista. Ihanaa :)
Karanteenin tarkoitushan on varmistaa ettei ulkomailta tuleva koira tuo maahan vesikauhua tai mitään muutakaan tarttuvaa tautia. Kun koira saapuu maahan, se saa raivotautirokotuksen (huolimatta siitä, että sillä täytyy olla voimassa oleva raivotautirokotus voidakseen saapua maahan) ja jää karanteeniin tarkkailtavaksi. Karanteenin aikana sen terveydentila tarkastetaan joitakin kertoja, mm. lämpö mitataan yms. Kuitenkin karanteenin aikana koiraa saa lääkitä itsenäisesti jos tarpeen. Tammikuussa Singaporen karanteenisäännökset muuttuu niin, että tähän asti neljä maata sisältänyt lista maista joista tuotavat koirat voivat jättää karanteenin väliin, laajenee, ja tietyistä maista koiran tarvitsee olla vain lyhyessä karanteenissa - mutta lopuista, mukaan lukien Suomi, karanteenikäytäntö jatkuu ennallaan. Miksiköhän raivotautivapaa Suomi on edelleen 30 pvän karanteenin ryhmässä? Siksikö että Suomeen voi koiria viedä lähes miten sattuu (eihän Rekun passia edes vilkaistu kun Saksan kautta kotiuduimme Skotlannista 2005..)?
Ennenkuin Rekku pääsi karanteenista kotiin, piti meidän hankkia koiranpitolupa ja tietysti maksaa koko kallis lysti (me kun "hemmottelimme" Rekkua kallilla ilmastoidulla huoneella..). Koiranpitoluvan sai helposti, kun vaan oli oikeat paperit mukana ja käväisi oikeassa toimistossa odottamassa 15min. Rekun kastroinnistakin kelpasi passissa ollut suomenkielinen eläinlääkärin merkintä, mikä nyt siis oli ihan rahan arvoinen, sillä kastroidun uroksen lupa on vain 14 dollaria (vajaa 7 euroa), kun kastroimattomasta tulee pulittaa 70 dollaria.
Eilen mä tilasin taksin valmiiksi hakemaan mua ja Rekkua, täällä kun ei saa koiria kuljettaa julkisissa kulkuneuvoissa. Ja olihan meillä myös Rekun lentoboksi ja ruokasäkin jämät - tai siis puolethan siel oli säkissä jäljellä vaikka olikin koira syönyt aina napansa täyteen, näytti muuten karanteenilaitoksen vaaka lähes 14kg kun lähdettiin, Rekun painoennätys! Lenkille, lenkille vaan.. Niin takseja täällä saattaa myös olla vaikea saada koiran kanssa, joskin helpompaa meille kun on "pieni" koira, ja lemmikkitaksit puolestaan on tavallisia takseja jopa kaksi kertaa kalliimpia. Mutta mä onneksi tapasin siellä agilitytreeneissä toissa sunnuntaina Robertin (treenien ainoa mies!) joka on sattumoisin myös taksikuski, joten hän kuskasi meidät kotiin ja samalla sovittiin treeneihin meno sunnuntaiksi :)
Nyt on sitten Rekku ja boksi kuurattu (haisivat ihan karanteenlta) ja ruokasäkki pussitettu pieniin puseihin jotka on ladottu jääkaappiin - ei sinne mun hedelmät ja muut meinaa enää mahtuakaan - ja käyty ekalla korttelilenkillä jättämässä viestit naapuruston koirille + tietty käyty tsekkaamassa naapurikorttelin lemmikkitarvikekaupan valikoima (Rekun häntä heilu ihan hulluna, taitaa olla pieni shopaholic :D!!). Tällä hetkellä Rekku makoilee pöytäni alla ja nauttii maahan asti olevien ikkunoiden tuomasta näköalasta:
Jokunen hetki sitten se kävi myös "parvekkeella" (tai siis ranskalaisen parvekkeen sadevesisyvennyksessä) vilkuilemassa naapuritalon uima-allasta:
Karanteenin tarkoitushan on varmistaa ettei ulkomailta tuleva koira tuo maahan vesikauhua tai mitään muutakaan tarttuvaa tautia. Kun koira saapuu maahan, se saa raivotautirokotuksen (huolimatta siitä, että sillä täytyy olla voimassa oleva raivotautirokotus voidakseen saapua maahan) ja jää karanteeniin tarkkailtavaksi. Karanteenin aikana sen terveydentila tarkastetaan joitakin kertoja, mm. lämpö mitataan yms. Kuitenkin karanteenin aikana koiraa saa lääkitä itsenäisesti jos tarpeen. Tammikuussa Singaporen karanteenisäännökset muuttuu niin, että tähän asti neljä maata sisältänyt lista maista joista tuotavat koirat voivat jättää karanteenin väliin, laajenee, ja tietyistä maista koiran tarvitsee olla vain lyhyessä karanteenissa - mutta lopuista, mukaan lukien Suomi, karanteenikäytäntö jatkuu ennallaan. Miksiköhän raivotautivapaa Suomi on edelleen 30 pvän karanteenin ryhmässä? Siksikö että Suomeen voi koiria viedä lähes miten sattuu (eihän Rekun passia edes vilkaistu kun Saksan kautta kotiuduimme Skotlannista 2005..)?
Ennenkuin Rekku pääsi karanteenista kotiin, piti meidän hankkia koiranpitolupa ja tietysti maksaa koko kallis lysti (me kun "hemmottelimme" Rekkua kallilla ilmastoidulla huoneella..). Koiranpitoluvan sai helposti, kun vaan oli oikeat paperit mukana ja käväisi oikeassa toimistossa odottamassa 15min. Rekun kastroinnistakin kelpasi passissa ollut suomenkielinen eläinlääkärin merkintä, mikä nyt siis oli ihan rahan arvoinen, sillä kastroidun uroksen lupa on vain 14 dollaria (vajaa 7 euroa), kun kastroimattomasta tulee pulittaa 70 dollaria.
Eilen mä tilasin taksin valmiiksi hakemaan mua ja Rekkua, täällä kun ei saa koiria kuljettaa julkisissa kulkuneuvoissa. Ja olihan meillä myös Rekun lentoboksi ja ruokasäkin jämät - tai siis puolethan siel oli säkissä jäljellä vaikka olikin koira syönyt aina napansa täyteen, näytti muuten karanteenilaitoksen vaaka lähes 14kg kun lähdettiin, Rekun painoennätys! Lenkille, lenkille vaan.. Niin takseja täällä saattaa myös olla vaikea saada koiran kanssa, joskin helpompaa meille kun on "pieni" koira, ja lemmikkitaksit puolestaan on tavallisia takseja jopa kaksi kertaa kalliimpia. Mutta mä onneksi tapasin siellä agilitytreeneissä toissa sunnuntaina Robertin (treenien ainoa mies!) joka on sattumoisin myös taksikuski, joten hän kuskasi meidät kotiin ja samalla sovittiin treeneihin meno sunnuntaiksi :)
Nyt on sitten Rekku ja boksi kuurattu (haisivat ihan karanteenlta) ja ruokasäkki pussitettu pieniin puseihin jotka on ladottu jääkaappiin - ei sinne mun hedelmät ja muut meinaa enää mahtuakaan - ja käyty ekalla korttelilenkillä jättämässä viestit naapuruston koirille + tietty käyty tsekkaamassa naapurikorttelin lemmikkitarvikekaupan valikoima (Rekun häntä heilu ihan hulluna, taitaa olla pieni shopaholic :D!!). Tällä hetkellä Rekku makoilee pöytäni alla ja nauttii maahan asti olevien ikkunoiden tuomasta näköalasta:
Jokunen hetki sitten se kävi myös "parvekkeella" (tai siis ranskalaisen parvekkeen sadevesisyvennyksessä) vilkuilemassa naapuritalon uima-allasta:
Sunday, October 11, 2009
Meeting with the King
Last night I met with the King.
Durian, The King of Fruit to be exact (Singapore does not have a king). I was introduced to him by a group of very nice Singaporeans, Chika, Tracey, Nin and Dan (thank you!!). We went to meet the king in Geylang, the only area in Singapore that can be considered somewhat dangerous. It is not recommended for anyone to go there alone or drunk, especially ladies, due to the prostitution and black market sales around. And I have heard rumours that Geylang is the office of the Singapore mafia. If there is such a thing.. Well, anyway, we went as a group and on a Sunday night, so although it was busy in my eyes (our neighbourhood is really quiet) it was not. Just some people about, meeting the King!
After exploring our choice in different durian species at different stalls (and learning a lot about all the other fruit as well), we sat down to taste four different kinds of durians. It was exiting; what if I didn’t like it? What if I could not eat it? What if I had to throw up?
My guides were supportive, helping me every step of the way.. and surprise, surprise, as we sat down, the smell had gone and the durian was not so bad. Not bad at all. (Apart from that XO kind, that one I could not eat beyond two bites.)
The flesh of the durian looks like raw chicken meat, but it is softer and stickier than it looks, and it melts in your mouth. There’s a seed in every bit of flesh, and the seed is not edible.
Besides trying out the different durians, I learned many important facts about the king:
- durians are not picked, they fall of the trees when they are ripe, and they only fall of the trees in the evening and night time. If you were to get a durian that has just fallen from a tree, and opened it up, steam would come out and the flesh would be warm – durian at its best.
- the prices of durian vary from S$1 to 50, according to the quality of the fruit. They come in several flavours from bitter to sweet, and with a hint of cognac taste (the XO I did not like..).
- animals, such as tigers in the wild and dogs, also like durian. Chika’s two dogs beg for durian at home, and tigers are a work safety risk for durian pickers. (Another work safety risk is the durian itself, as the thongs are quite sharp.)
- especially Malaysians love durians (bit Singaporean Chinese do too). There’s a saying that a Malay man would give up his sarong for the last piece of durian. Another saying, Chinese if I remember correctly, is that when a man displeases his wife, the wife will tell him to go into the living room and kneel on durian shells.
- durian and alcohol don’t mix (can be lethal apparently.. ), instead the best drink is coconut juice from a real coconut. It cleans the taste from the mouth, so that the flavours of the durian come forward.
After eating all the durians (no, not me, I only had 4 or 5 pieces, I’m a beginner..) there was just seeds left, and we washed our hands using the empty durian shell as soap – the best way to get rid of the smell in your fingers.
Before heading home we, or I actually, tasted some other exotic fruit (and I think everyone else simply got a kick out of watching me tasting). I got to meet the Queen as well, and she tasted so good and sweet that I took home a kilo of her together with “new potatoes”, small potato-looking fruit whose name I already forgot.. they taste good too!
I took so many pictures that one could think I was doing a documentary ;) But no, I’m just fascinated by this fruit that stinks and looks like chicken and yet people absolutely love it. Thanks Tracey, Chika, Nin and Dan for the experience!
Durian, The King of Fruit to be exact (Singapore does not have a king). I was introduced to him by a group of very nice Singaporeans, Chika, Tracey, Nin and Dan (thank you!!). We went to meet the king in Geylang, the only area in Singapore that can be considered somewhat dangerous. It is not recommended for anyone to go there alone or drunk, especially ladies, due to the prostitution and black market sales around. And I have heard rumours that Geylang is the office of the Singapore mafia. If there is such a thing.. Well, anyway, we went as a group and on a Sunday night, so although it was busy in my eyes (our neighbourhood is really quiet) it was not. Just some people about, meeting the King!
After exploring our choice in different durian species at different stalls (and learning a lot about all the other fruit as well), we sat down to taste four different kinds of durians. It was exiting; what if I didn’t like it? What if I could not eat it? What if I had to throw up?
My guides were supportive, helping me every step of the way.. and surprise, surprise, as we sat down, the smell had gone and the durian was not so bad. Not bad at all. (Apart from that XO kind, that one I could not eat beyond two bites.)
The flesh of the durian looks like raw chicken meat, but it is softer and stickier than it looks, and it melts in your mouth. There’s a seed in every bit of flesh, and the seed is not edible.
Besides trying out the different durians, I learned many important facts about the king:
- durians are not picked, they fall of the trees when they are ripe, and they only fall of the trees in the evening and night time. If you were to get a durian that has just fallen from a tree, and opened it up, steam would come out and the flesh would be warm – durian at its best.
- the prices of durian vary from S$1 to 50, according to the quality of the fruit. They come in several flavours from bitter to sweet, and with a hint of cognac taste (the XO I did not like..).
- animals, such as tigers in the wild and dogs, also like durian. Chika’s two dogs beg for durian at home, and tigers are a work safety risk for durian pickers. (Another work safety risk is the durian itself, as the thongs are quite sharp.)
- especially Malaysians love durians (bit Singaporean Chinese do too). There’s a saying that a Malay man would give up his sarong for the last piece of durian. Another saying, Chinese if I remember correctly, is that when a man displeases his wife, the wife will tell him to go into the living room and kneel on durian shells.
- durian and alcohol don’t mix (can be lethal apparently.. ), instead the best drink is coconut juice from a real coconut. It cleans the taste from the mouth, so that the flavours of the durian come forward.
After eating all the durians (no, not me, I only had 4 or 5 pieces, I’m a beginner..) there was just seeds left, and we washed our hands using the empty durian shell as soap – the best way to get rid of the smell in your fingers.
Before heading home we, or I actually, tasted some other exotic fruit (and I think everyone else simply got a kick out of watching me tasting). I got to meet the Queen as well, and she tasted so good and sweet that I took home a kilo of her together with “new potatoes”, small potato-looking fruit whose name I already forgot.. they taste good too!
I took so many pictures that one could think I was doing a documentary ;) But no, I’m just fascinated by this fruit that stinks and looks like chicken and yet people absolutely love it. Thanks Tracey, Chika, Nin and Dan for the experience!
Friday, October 9, 2009
Mitä kuuluu?
Kukkuluuruu :)
Se on nyt niin, että vaikka "ammattiminäni" haluaisi kirjoittaa analyyttisesti kulttuurishokista, englanninkielestä ja Aasiasta, "ekominäni" kuluttajan valinnan vaikeuksista (joo, menin ja ostin SUOMALAISIA mustaherukoita lähisupermarketin pakastealtaasta, nam nam nam mutta hyi hyi mikä hiilijalanjälki) ja "harrasteminäni" vapaaehtoistöiden etsimisestä ja tulevasta agilityurastamme, niin nyt kyllä kirjotan ihan vaan arjesta. Arkipäiväisistä, tavallisista asioista täällä Singaporessa.
Päiväthän täällä menee nyt suunnilleen niin että aamupäivä menee netissä, iltapäivä karanteenissa ja ilta urheillessa. :D Paitsi että mulla on viimeisen viikon ollut noin joka toinen päivä kurkku kipee ja joka toinen päivä ei, eli just silleen ärsyttävästi ettei tiedä oikeen onko tulossa kipeäksi vai ei, ja urheilu on jäänyt vähän vähemmälle. Joka viikkoisessa joogassa kyllä tietty olin nytkin keskiviikkona, se on niin kivaa ettei sitä voi jättää väliin muuten kuin ens ke kun Rekku pääsee vihdoin pois karanteenista.
Viime tiistaina mä olin myös rouvaseurassa, tällä kertaa kävellen tutustumassa Kampong Glam eli Bugis-alueeseen. Käytiin moskeijassa, Malesian perinnekeskuksessa ja Arab Street:n kangaskaupoissa. Retki oli sellainen vapaamuotoinen, yhden suomalaisrouvan vetämä ja oikeen mukava kaikessa epävirallisuudessaan. Tapasin taas uusia suomalaisia rouvia.. opin uutta islamista ja kankaiden painatuksesta käsin, ja otin muutaman hyvän kuvan. Täytyy ens viikolla koittaa kerkee fiksaamaan nettialbumia kuntoon.. (kuulostaa siltä että täällä ois suorastaan kiireistä, ja niinhän se kyllä melkeen on!).
Myös karanteeniasemalla oon tavannut muutaman uuden suomalaistuttavuuden, Hannan ja Miikan. Hannan ja naapurin Helin kanssa me käytiin keskiviikkona yhdessä lounastamassa ja juttelemassa koiristamme (ja muustakin :D!), ja kyllä täytyy ihmetellä tuuria kun on kaksi noin mukavaa ja samanhenkistä ihmistä päässyt täällä tapaamaan! Nyt sitten vaan jännätään tuleeko myös meidän koirat yhtä hyvin toimeen.
Säät on tän viikon aikana vaihdelleet ukkosen, sateen, pilvisenpäivän ja paahtavan auringonpaisteen välillä. Säällä kun säällä tulee edelleen hiki, varsinkin jos vähänkään ottaa nopeampaa askelta. Ja koska on tulee hiki, tulee myös nihkeä olo, ja on aivan sama mitkä kengät on jalassa niin lähes joka päivä on jossainpäin jalkoja hiertymä. Tällä hetkellä molemmissa jaloissa on iho silleen rikki ettei oikeen muita kuin lenkkareita voi jalkaan laittaa ja tekis kyllä mennä kenkäkauppoja taas kierteleen. Kengäthän on täällä tosi edullisia, mutta mulla kun on tyypillinen leveälestinen suomalainen jalka, niin ei niitä kenkiä niin helposti löydy. Ja sitä paitsi, täällähän on tällä hetkellä talvivaatteet myynnissä.. näin metrossa täs yks päivä yhdellä aasialaisella naisella nahkaiset nilkkurit - siis sellaiset alkutalven kengät! Tääl kuumuudessa.. apua.
Tänään kävin nauttimassa elämästä taloyhtiön uima-altaalla. Kyllä se on tässä tämän hetkisessä "vapaaherrattaren" tilanteessa parasta, että voi aamulla tehdä pari tuntia etätöitä ja sitten piipahtaa uimassa ja aurinkoa ottamassa alakerrassa. Aivan ihanaa. Sitten sitä jaksaakin taas tehdä kotitöitä ja vaikka kirjoittaa blogia :)
Se on nyt niin, että vaikka "ammattiminäni" haluaisi kirjoittaa analyyttisesti kulttuurishokista, englanninkielestä ja Aasiasta, "ekominäni" kuluttajan valinnan vaikeuksista (joo, menin ja ostin SUOMALAISIA mustaherukoita lähisupermarketin pakastealtaasta, nam nam nam mutta hyi hyi mikä hiilijalanjälki) ja "harrasteminäni" vapaaehtoistöiden etsimisestä ja tulevasta agilityurastamme, niin nyt kyllä kirjotan ihan vaan arjesta. Arkipäiväisistä, tavallisista asioista täällä Singaporessa.
Päiväthän täällä menee nyt suunnilleen niin että aamupäivä menee netissä, iltapäivä karanteenissa ja ilta urheillessa. :D Paitsi että mulla on viimeisen viikon ollut noin joka toinen päivä kurkku kipee ja joka toinen päivä ei, eli just silleen ärsyttävästi ettei tiedä oikeen onko tulossa kipeäksi vai ei, ja urheilu on jäänyt vähän vähemmälle. Joka viikkoisessa joogassa kyllä tietty olin nytkin keskiviikkona, se on niin kivaa ettei sitä voi jättää väliin muuten kuin ens ke kun Rekku pääsee vihdoin pois karanteenista.
Viime tiistaina mä olin myös rouvaseurassa, tällä kertaa kävellen tutustumassa Kampong Glam eli Bugis-alueeseen. Käytiin moskeijassa, Malesian perinnekeskuksessa ja Arab Street:n kangaskaupoissa. Retki oli sellainen vapaamuotoinen, yhden suomalaisrouvan vetämä ja oikeen mukava kaikessa epävirallisuudessaan. Tapasin taas uusia suomalaisia rouvia.. opin uutta islamista ja kankaiden painatuksesta käsin, ja otin muutaman hyvän kuvan. Täytyy ens viikolla koittaa kerkee fiksaamaan nettialbumia kuntoon.. (kuulostaa siltä että täällä ois suorastaan kiireistä, ja niinhän se kyllä melkeen on!).
Myös karanteeniasemalla oon tavannut muutaman uuden suomalaistuttavuuden, Hannan ja Miikan. Hannan ja naapurin Helin kanssa me käytiin keskiviikkona yhdessä lounastamassa ja juttelemassa koiristamme (ja muustakin :D!), ja kyllä täytyy ihmetellä tuuria kun on kaksi noin mukavaa ja samanhenkistä ihmistä päässyt täällä tapaamaan! Nyt sitten vaan jännätään tuleeko myös meidän koirat yhtä hyvin toimeen.
Säät on tän viikon aikana vaihdelleet ukkosen, sateen, pilvisenpäivän ja paahtavan auringonpaisteen välillä. Säällä kun säällä tulee edelleen hiki, varsinkin jos vähänkään ottaa nopeampaa askelta. Ja koska on tulee hiki, tulee myös nihkeä olo, ja on aivan sama mitkä kengät on jalassa niin lähes joka päivä on jossainpäin jalkoja hiertymä. Tällä hetkellä molemmissa jaloissa on iho silleen rikki ettei oikeen muita kuin lenkkareita voi jalkaan laittaa ja tekis kyllä mennä kenkäkauppoja taas kierteleen. Kengäthän on täällä tosi edullisia, mutta mulla kun on tyypillinen leveälestinen suomalainen jalka, niin ei niitä kenkiä niin helposti löydy. Ja sitä paitsi, täällähän on tällä hetkellä talvivaatteet myynnissä.. näin metrossa täs yks päivä yhdellä aasialaisella naisella nahkaiset nilkkurit - siis sellaiset alkutalven kengät! Tääl kuumuudessa.. apua.
Tänään kävin nauttimassa elämästä taloyhtiön uima-altaalla. Kyllä se on tässä tämän hetkisessä "vapaaherrattaren" tilanteessa parasta, että voi aamulla tehdä pari tuntia etätöitä ja sitten piipahtaa uimassa ja aurinkoa ottamassa alakerrassa. Aivan ihanaa. Sitten sitä jaksaakin taas tehdä kotitöitä ja vaikka kirjoittaa blogia :)
Monday, October 5, 2009
a doggy day
Sunday was a doggy day. In the morning we visited the SPCA's Paws and Purrs event, which was held at their facilities in honour of the world animal day. There were all kinds of activities; a dog trainer present for getting tips, product sales, info booths and a chance to get a cool tattoo for the day:
There were also ways you could help; bring food, join the SPCA, adopt a pet.. (yep, it was the topic of the day..). We got to visit part of the shelter facilities:
The SPCA takes in about 700 homeless / stray pets every month. They are all examined by a vet, and according to their condition, either put down or put in the shelter for adoption. Only about 10% get adopted. 10%!! That's not enough..
I registered as volunteer, and if they need me, I will start working sometime later this month. I hope I can do something that will help the SPCA in their work, and the animals in need.
There were dogs, cats, rabbits, hamsters.. all kinds of pets, and from all age groups, without a home. Most of them will stay at the shelter if no home is found for them. Some took the day in a very relaxed way..
In the afternoon I took part in the agility training Rekku and I got into. It was the first of practice sessions that will be weekly for the next three months. It is a group of trialers, i.e. dogs&owners who compete in agility and can practice independently.
Rekku is still in quarantine until the 14th, so I followed while the others practiced, and got to know people and the way their practice group works. Everyone was really nice! I also participated a little bit ;) At about 5:30 the group got organised and did runs through the full course one at a time, so when everyone planned their run I also planned how I would do it, if Rekku had been there.
The practice session was very relaxed, like a bunch of friends getting together. Most dogs were of lead, and behaved very well, although some were simply wondering among the obstacles while others practiced. To me it seemed a tiny bit chaotic at times and I wonder how Rekku and I will fit into the group, as we like our concentration and space when we practice.. I suppose the heat calms them all down :)
There were also ways you could help; bring food, join the SPCA, adopt a pet.. (yep, it was the topic of the day..). We got to visit part of the shelter facilities:
The SPCA takes in about 700 homeless / stray pets every month. They are all examined by a vet, and according to their condition, either put down or put in the shelter for adoption. Only about 10% get adopted. 10%!! That's not enough..
I registered as volunteer, and if they need me, I will start working sometime later this month. I hope I can do something that will help the SPCA in their work, and the animals in need.
There were dogs, cats, rabbits, hamsters.. all kinds of pets, and from all age groups, without a home. Most of them will stay at the shelter if no home is found for them. Some took the day in a very relaxed way..
In the afternoon I took part in the agility training Rekku and I got into. It was the first of practice sessions that will be weekly for the next three months. It is a group of trialers, i.e. dogs&owners who compete in agility and can practice independently.
Rekku is still in quarantine until the 14th, so I followed while the others practiced, and got to know people and the way their practice group works. Everyone was really nice! I also participated a little bit ;) At about 5:30 the group got organised and did runs through the full course one at a time, so when everyone planned their run I also planned how I would do it, if Rekku had been there.
The practice session was very relaxed, like a bunch of friends getting together. Most dogs were of lead, and behaved very well, although some were simply wondering among the obstacles while others practiced. To me it seemed a tiny bit chaotic at times and I wonder how Rekku and I will fit into the group, as we like our concentration and space when we practice.. I suppose the heat calms them all down :)
Thursday, October 1, 2009
Herrankukkarossa
Juu, tääl ollaan ku herrankukkarossa, turvassa myrskyiltä, tsunameilta ja maanjäristyksiltä.. Singapore tosiaan on turvallinen paikka, siis sekä sen suhteen ettei täällä tarvii pelätä tulevansa ryöstetyksi tai pahoinpidellyksi (oo ees pelottavan näköisiä ihmisiä!) eikä siis tarvii pelätä myöskään luonnonkatastrofeja - ne tuntuu osuvan vain naapurivaltioihin. Kyllähän Singaporessa maanjäristyksen "rippeet" tuntuivat, mutta harmillisesti mä olin just sillon metrossa enkä erottanut tärinää normaalista metron ajoittaisesta heilumisesta.
Nää viime päivien myrskyjen ja maanjäristysten aiheuttamat tuhot on kyllä järkyttävää katsottavaa. Se, mikä on musta yllättävää, on miten niistä ei uutisoida täällä sen enempää kuin mitä Suomessakaan. Jotenkin kuvittelin että naapurimaissa tapahtuvat katastrofit ois täällä lähempänä kuin Suomessa - jotenkin paremmin "käsinkosketeltavissa". Onkohan Suomessa jo SPR:llä rahankeräys meneillään? Ei täällä. Uutisissa kyllä kerrottiin miten jenkeistä lähti jo avustuskuljetus Indonesiaan, mutta entä Singaporen avustus? Täällä jos missä on porukkaa jolla ois mistä antaa.. (ai niin, sorry, millä ne kaikki kolme (vai oliko niitä neljä?) Luis Vuittonin liikettä sitten pysyisi pystyssä jos shoppailijat tukisivatkin maanjäristyksen uhreja?)
No, paras tutkia viimeistään nyt kun oon jo hutkinut.. Ahaa, katsokaas, olin väärässä: Singapore contributes another US$50,000 to Typhoon Ketsana—hit nations
Paras alkaa lukemaan uutisia paremmin ;)
Nää viime päivien myrskyjen ja maanjäristysten aiheuttamat tuhot on kyllä järkyttävää katsottavaa. Se, mikä on musta yllättävää, on miten niistä ei uutisoida täällä sen enempää kuin mitä Suomessakaan. Jotenkin kuvittelin että naapurimaissa tapahtuvat katastrofit ois täällä lähempänä kuin Suomessa - jotenkin paremmin "käsinkosketeltavissa". Onkohan Suomessa jo SPR:llä rahankeräys meneillään? Ei täällä. Uutisissa kyllä kerrottiin miten jenkeistä lähti jo avustuskuljetus Indonesiaan, mutta entä Singaporen avustus? Täällä jos missä on porukkaa jolla ois mistä antaa.. (ai niin, sorry, millä ne kaikki kolme (vai oliko niitä neljä?) Luis Vuittonin liikettä sitten pysyisi pystyssä jos shoppailijat tukisivatkin maanjäristyksen uhreja?)
No, paras tutkia viimeistään nyt kun oon jo hutkinut.. Ahaa, katsokaas, olin väärässä: Singapore contributes another US$50,000 to Typhoon Ketsana—hit nations
Paras alkaa lukemaan uutisia paremmin ;)
Subscribe to:
Posts (Atom)
